Tarinat ja maailmat

Anna Tsing kuvaa teoksessaan Lopun aikojen sieni lajien välistä yhteiseloa. Vaikka perinteisesti puhutaan paljon lajien välisestä kilpailusta, hän kiinnittää huomiota siihen, miten ekosysteemeissä voi syntyä, usein häiriöiden vaikutuksesta, lajien välistä yhteistyötä joiden ympärille vuorostaan syntyy uudenlaisia ekosysteemejä ja elinkeinoja. Tällaisia yhteistyön muotoja ovat esimerkiksi erilaiset symbioottiset sienien ja muiden eliöiden yhdistelmät.

Kun on kyse tuttujen rakenteiden reunamista tai uusista toimijuuden muodoista, totutut havaitsemisen tavat eivät välttämättä auta huomaamaan sitä mitä tapahtuu. Tsingin mukaan tarvitaan uusia havaitsemisen taitoja sekä polyfonista aikakäsitystä, joiden myötä “lukemattomat tulevaisuudet pulpahtelevat mahdollisen piiriin”.

Tarinoihin on sekoittunut asioita, esineitä, historioita, monenlaisia ja monen lajisia ruumiita. Alkuperäiskansoille ja muinaisille suomalaisille tarinat ovat olleet elintärkeitä, sillä niihin on perustunut hengissä selviäminen. Tarinat kietoutuvat kaikkeen: ne syntyvät maailmasta ja tekevät maailmoja (worlding). Ursula Le Guin on puhunut siitä, miten metsästäjien sankaritarinat ovat jättäneet varjoonsa muut, hajallaan olevat tarinat. Tällaiset keräilijöiden tarinat voivat kuitenkin olla hengissä pysymiselle elintärkeitä tallettaessaan ja uudelleen jakaessaan energiaa. LeGuin kuvaa tällaisten pienten, ei-lineaaristen tarinoiden kertomista termillä “kantokassitarinat”.

Tsingin mukaan on tarpeen kertoa tositarinoita uusilla tavoilla – tarinoita, jotka ovat yhtä aikaa tosia ja satumaisia. Kuin sienimetsän sienet, tarinat kerääntyvät avoimiksi muodostelmiksi ja viittoilevat jonnekin, missä on aina lisää.