Taiteellisesti työskennellen

Tutkimuskentillämme olemme hyödyntäneet erilaisia taiteellisia työskentelytapoja niin tutkimukseen osallistujien kanssa toimiessamme kuin omassa tutkimustyöskentelyssämme. Eri kentillä toimintatavat ovat vaihdelleet riippuen muun muassa siitä, minkä ikäisten ja tyyppisten (ihmis)ryhmien ja tilanteiden kanssa olemme työskennelleet.

Ajattelemme Charles Garoianin (2012) tapaan, että taiteellisella toiminnalla on omanlaisensa logiikka, jossa keskeistä on tutkiminen, kokeileminen ja improvisoiminen, sekä prosessuaalisuus, joka laajenee itsensä ulkopuolelle avaten ajallisia, tarinallisia ja affektiivisia yhteyksiä. Emme ajattele taiteellista työskentelyä vain keinona representoida maailmaa, vaan ennemminkin provokaattorina ja voimana, jolla on potentiaalia aktivoida uudenlaista ajattelua, liikettä, kokemisen tapoja ja tuottaa uudenlaisia subjektiviteetteja (ks. esim. Bolt, 2004; Kontturi, 2018). Kiinnitämme huomiomme siihen, mitä ’taide voi tehdä’, ennemmin kuin siihen, mitä taide merkitsee tai mihin se viittaa. 

On mielestämme tärkeää myös huomioida se, ettei taiteellinen työskentely aina ole ’hyödyllistä’ eikä välttämättä tuota helposti jäsentyvää ja sanoitettavaa tietoa. Taiteelliseen työskentelemiseen kuuluvat myös epämääräisyys ja turhuus (Varto, 2018) – niin umpikujiin päätyvät kokeilut, tyhjäkäynnit kuin harharetket.

Tutkimuksemme kehyksessä olemme harjoitelleet, kuinka taiteellisen työskentelyn avulla olisi mahdollista virittyä monilajisille suhteille ja uppoutua niihin ihmisen erityisyyttä ja kulttuurillemme tyypillisiä hierarkkisia jaotteluita häivyttäen. Olemme esimerkiksi tehneet kävelymetodologisia kokeiluja hyödyntäen kävelytaiteelle tuttuja protokollamenetelmiä (Ylirisku ym., 2024). Luonnontieteellisellä museolla järjestämässämme työpajasarjassa yhdistimme luonnontieteellistä asiantuntijatietoa taideperustaiseen työskentelemiseen – esimerkiksi havaintopiirtämisharjoituksiin ja runojen kirjoittamiseen. Urbaaneissa ympäristöissä taas olemme liikkuneet siirrettävän luontokulttuuritutkimusaseman kanssa, joka on toiminut avoimena kohtaamispaikkana julkisissa tiloissa ja tapahtumissa. Luontokulttuuritutkimusasemalla olemme tarjonneet halukkaille mahdollisuutta kokeilla monilajista tarinankerrontaa. 

Tutkimuksen puitteissa osallistujien kanssa tehdyille taiteellisille harjoitteille on ollut tyypillistä se, että niissä kerääntyy yhteen materiaalien kanssa toimiminen ja sen kautta aktivoituva affektiivinen, aistinen tietäminen. Esimerkiksi luontokulttuuritutkimusasemalla monilajisen tarinankerronnan harjoitteissa on virikkeinä ollut tarjolla erilaisia arkisia esineitä – pieniä leluja, muovailuvahaa, kiviä, muoviroskia, nahistuvia kasvien osia ja työkalujen palasia. Valittujen esineiden kanssa lähiympäristössä liikkuminen ja huomion kiinnittäminen lajien ja materiaalien välisiin suhteisiin synnytti usein tarinoita, joissa muistot, havaittu ja kuviteltu yhdistyivät yllättävilläkin tavoilla.

Taiteelliselle työskentelylle on ollut tyypillistä myös kuvittelemiseen ja spekulointiin kannustava leikillinen, kokeileva orientaatio. Emme ole välttämättä suunnanneet valmiiden taiteellisten tuotosten tekemiseen, vaan kannustaneet tekemään erilaisia kokeiluja ja seuraamaan niiden myötä syntyviä suuntia. Huumoria, karnevalisointia ja villejäkin ideoita viljelemällä olemme pyrkineet luomaan tilaa tekemiselle ja ajattelemiselle, joka voisi livetä irti loogis-rationaalisuuteen, lineaarisuuteen, ennustettavuuteen ja tilanteiden hallintaan pyrkivän ajattelun kuristuksesta. Esimerkiksi Luonnontieteellisellä museolla tutkimukseen osallistuneiden nuorten tehdessä omia tulevaisuuksien pienoisdioraamojaan, monipuolisesta materiaalibuffetista osin sattumanvaraisestikin valitut ainekset lähtivät yhdistymään ja muuntumaan nuorten kokeiluissa. Yhteen dioraamaan syntyi hajonneen tulostimen rikotuista osista, hiekasta, muovikelmusta, pienoiseläinleluista ja muovisista koristekasveista hulluttelevien vitsien ja ideoiden myötä ranta jossakin kaukana tulevaisuudessa – ranta, jossa sattumalta samaan paikkaan eksyneet eläimet pyrkivät pakoon tuhon jälkeisestä maailmasta.

Tämän tyyppinen taiteellinen työskentely saa voimansa mitä jos -kysymyksistä. Se on luonteeltaan prosessikeskeistä, kuin prototyyppiajattelua (Heikkinen, Kaverma & Ziegler, 2017), joka avaa jatkuvasti uusia mahdollisuuksia kokeilla ja hahmottaa toisin.