Pimeys

On viides kerta, kun tapaamme lukiolaisten kanssa museossa. Seison keskellä näyttelyhuonetta kahden nuoren kanssa, ja keskitymme asettelemaan heidän rakentamaansa pienoisdioraamaa jakkaralle pop up -näyttelyn avajaisia varten. Meidän on oltava tarkkana, ettemme pudota heidän teostaan, sillä jakkara on kapea, mustan liukkaan kankaan peittämä ja huoneessa on pimeää.

Museon omat näyttelyvalot on juuri sammutettu, sillä halusimme nostaa kohdevaloilla tehdyllä tunnelmavalaistuksella nuorten tekemät taideteokset valokeilaan. Nyt meillä on vain muutama taskulamppu mukanamme, joiden avulla näemme varsin rajoitetusti.

Kun taideteos on asetettu varovasti paikalleen, keskittyneisyys huoneen keskiosaan herpaantuu. Huomaamme, tajuamme, kuinka pimeää ympärillämme on. 

“Voi hitto!” toinen nuorista huudahtaa yhtäkkiä. “Vähänkö mä pelästyin tota karhua!” Hänen takanaan oleva konservoitu karhu dioraamassa on ikään kuin hiipinyt lähellemme aivan huomaamatta. “Mä en oo siis koskaan ennen tajunnut, kuinka iso toi karhu on!”

Hän suuntaa taskulampun karhua kohti – karhua joka seisoo täsmälleen samassa paikassa kuin aina ennenkin. Mutta tunnelma on muuttunut täysin. Pimeys on taianomaisesti muuttanut dioraamojen liikkumattomien olentojen olemuksen. Ne tuntuvat heräävän eloon, vapautuvan sidotuista asennoistaan. Meistä tulee suhteessa niihin tasa-arvoisia, tai ehkä jopa alisteisia. Tuntuu siltä, että ne näkevät pimeässä meitä paremmin, tämä pimeys on niiden. Ne saattavat vaania, liikkua puiden takana ilman, että huomaamme mitään. Varjot liikkuvat levottomasti, kun taskulampun valokeilat kääntyilevät huoneessa. Aiemmin kokemamme tuttuus ja turvallinen etäisyys dioraamaeläimiin on kadonnut.

Keskustelumme muuttuu innostuneeksi, liikumme tilassa eri tavalla kuin aiemmin, valppaampina. Höpötämme havaintojamme ääneen.

“Kuvittele, metsän eläimet varmaan tarkkailee meitä juuri näin! Eikä me huomata yhtään mitään.” “Kato, miten tän lumileopardin silmät loistaa – miten lasisilmät voi hohtaa kuin oikeat kissansilmät?”

Jonkinlainen outo eloisuus väreilee ihmisten, dioraamaolentojen ja pimeyden kesken. Me ihmiset muutumme varovaisiksi vieraiksi, emmekä voi ennakoida tai olettaa tietävämme, mitä yhteisissä maailmoissa tapahtuu.